Asioita, joita on ikävä

Oon asunut Lontoossa kohta kuukauden. Aika menee ihan hirveän nopeasti. Asioihin on alkanut tottua, sopeutuminen on ollut kivutonta lukuunottamatta väsymystä, joka on kiusannut. Kaiken ollessa uutta kroppa otti veronsa, en myöskään aluksi saanut oikein nukuttua. Nyt aletaan olla voiton puolella ja jaksaa puuhata muutakin kuin opiskella.

Tykkään opiskelusta ihan hirveesti nyt kun saa oikeesti keskittyä siihen, mikä kiinnostaa. Luettavaa on paljon ja välillä tekstit on haastavia, niitä ei oo mitenkään suunnattu ensimmäisen vuoden opiskelijoille... Akateemisen englannin lukeminen nopeutui kuitenkin heti ensimmäisen viikon jälkeen ja kokonaisvaltaisesti aika mukavat vibat tulevasta. Katsotaan sitten uudestaan, kun kaikkien kurssien ekojen töiden deadlinet on puskee päälle samalla viikolla.

Vähän yllättääkin, ettei ole ollut ollenkaan koti-ikävää. Täällä on helppo olla eikä henkinen etäisyys kotoa ole loppujen lopuksi pitkä. Nyt enemmänkin hämmentää se, että oon jo lokakuun lopussa tulossa pariksi päiväksi Suomeen reading weekillä.

Seuraavia asioita mulla on kuitenkin ikävä:
1. KUIVAUSKAAPPI. Se on niin itsestäänselvyys kotona, että nyt joka tiskikerran jälkeen huokaisee syvään, kun pitää tarttua astiapyyhkeeseen.
2. KUNNON KAHVI. Täällä myydään melkeen pelkästään pikakahvia, johon en suostu koskemaan pitkällä tikullakaan. Suomessa juon tummapaahtoista, täällä sitä on hankalaa löytää marketeista enkä ole vielä ottanut selvää erikoiskaupoista; pelkään, että ne on vaan liian kalliita, kun markettikahvikin on tyyristä (eikä tarpeeksi tummaa).
3. PULLA & KARJALANPIIRAKAT. Ne nyt vaan on niin hyviä.
4. CEPPO & LUNA. Perheen maailman lutuisimmat kissat! Maailman ihanin tunne on herätä ja nähdä miten onnelliseksi se tekee kissan. Näiden tyyppien jälleennäkemistä en malta odottaa. Kissankarvoja sen sijaan ei ole ikävä, niitä pyörii mun huoneessa ja vaatteissa vieläkin.
5. JOTKUT KAVERIT. Mulla ei oikeastaan kollektiivisesti ole ikävä ystäviä, mut sit on niitä tyyppejä, joiden kanssa vaan viettää aikaa eikä puhuta samalla tavalla, niitä ihmisiä joiden kanssa ollaan ihan super läsnä. Muiden kanssa juttelen, joten kontakti pysyy.
6. METSÄ. Tää vähän yllättikin mut, mut kuulin että Eppingissä on metsä ja tajusin et hitto, sitähän mä kaipaan. Britannian pinta-alasta vaan 13% on metsää. Vitsailin joskus kavereille Suomen historiasta kertoessani, että suomalaiset on metsäihmisiä. Taidan itsekin olla, vaikka niin kaupunki-ihmisenä olen itseäni aina pitänyt. (ei sillä, kyllä mielestäni silti Lontoo kuunvalossa voittaa pusikon)

Freshers' Week

Freshers' Week eli "fuksiviikko" alkaa olla nyt ohi ja olen todella helpottunut siitä. Kuten aikaisemmin kerroin, ei kämppisten kanssa oikein klikkaa. Olen yleensä sosiaalinen ja luonteeltani selvästi ekstrovertti, mutta myös aika valikoiva ihmisteni suhteen. Kuljen mieluummin omia polkujani kuin pakottaudun seuraan, jossa en viihdy. Viimeiset pari iltaa täällä on mökätty kahteen-kolmeen asti yöllä. Olen ollut aika väsyksissä kun kaikki on ihan uutta ja olen muutenkin huono nukkumaan, heräilen kuitenkin tarpeettoman lyhyillä unilla. Ärsyttää, mutta ei kannata mennä yöllä huutamaan. Toivon vaan että opiskelun alkaessa huomenna nää rauhoittuvat: jos ei, pitää tehdä jotain.

Eniten häiritsee ja hämmentääkin miten huonosti muut otetaan huomioon. Olen elänyt neljä kuukautta yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa samalla käytävällä, toinen ihminen puolen metrin päässä minusta pikkuruisessa huoneessa, jaetut vessat ja suihkut, seinät ihan paperia. Ei koskaan mitään ongelmia. Asuntolassa olisi lääniä vaikka miten juhlia, eilenkin oli yleiset tilat täynnä bilettäjiä, mutta silti pitää tulla meidän keittiöön huutamaan. Vittu jee.

Sentään ei ole syttynyt tulipaloa, kuten parin päivän puhutuin uutinen kouluni toisesta asuntolasta kertoo. Eilen täällä kuulemma oli poliiseja paikalla koirien kanssa poissaollessani, oletan huumeratsiaa.

Viikon virallinen ohjelma koulun puolesta on koostunut vapaaehtoisista luennoista ja parista muusta tapahtumasta (en mahtunut Thames-risteilylle :( ). Klubi-iltoja tulee joka tuutista, mutta en itse ole halunnut tuhlata rahaani yhteenkään: mieluiten biletän hyvällä porukalla, ja kun on vielä Lontoon elämän alussa, ei ole huvittanut lähteä. Sen sijaan olen tutustunut uusiin ihmisiin luennoilla, viettänyt mukavaa iltaa film studies -bileillä (ilmaset juomat 6/5) ja jatkoilla oppilaskunnan baarissa sekä teatteri-iltamassa, kierrellyt Lontoota uusien tuttavuuksien kanssa.

Tietenkin oli myös film studies -orientaatio, josta jäi todella hyvä mieli! Opettajat vaikuttavat päteviltä ja mukavilta, tapasin sekä siellä että illan juhlissa omanhenkisiä ihmisiä. En malta odottaa että opinnot pääsevät alkuun: kaikki vanhemmat opiskelijat, joita olen tavannut, ovat kehuneet film studiesia todella paljon. En koskaan ole ollut mikään hikke, mutta nyt olen aivan pähkinöinä. Tänään aion lukea loppuun ennakkolukemiset kursseja varten.

Sää on suosinut, joka päivä on ollut suomalaisen mittapuulla lämmintä. Tuntuu niin hassulta ja hyvältä kävellä Lontoon kaduilla ja ajatella, että voisin olla ihan missä tahansa maailmassa, mutta saan olla just täällä.  Se on ihan mieletöntä.

Täällä ollaan

Saavuin lauantaina puoliltapäiviltä asuntolaan. Viikonloppu oli järjettömän väsyttävä, nukuin paljon ja pitkään. Pitkä itkuton kausi loppui äidin ja veljen hyvästelyyn lentokentällä, mutta koneessa oli kevyt olo. Kun Lontoo vihdoin häämötti paksun pilvipeiton alta, tuntui hyvältä. Pidän tästä kaupungista, tuntuu hyvältä kävellä kaduilla.

Asuntolaelo ei tunnu näin alkuun kuitenkaan kovin kotoisalta. Alue on aika geneerinen, kerrostaloja ja valtava kauppakeskus - voisi olla missä tahansa Euroopan kaupungissa. Vähän matkan päästä löytyy jo kivoja yksityiskohtia, kuten kuvasta näkyy: minun kotini sen sijaan on tuo järjetön torni taustalla. Huoneita asunnossa on kahdeksan, keittiö on siihen nähden aika pieni. Kämppikseni ovat kahdeksantoistavuotiaita, kuten todennäköisesti 90% muistakin talon asukkaista - yksi ei ole koskaan pessyt pyykkiä, puhutaan vaan bileistä. Eilen menin nukkumaan vähän myöhemmin, yhden aikoihin kuulin käytävältä erään naapurin kovaäänistä puhetta. Vain kahden vuoden ikäeron huomaa ja totesin hyvin pian, että ehkä ei kannata käyttää energiaa kaveeraamiseen noiden kanssa. Asia, jota en todellakaan kaipaa, on tuoreiden kahdeksantoistavuotiaiden dokaaminen. En myöskään koe, että bilettäminen on hyvä tapa tutustua ihan uusiin ihmisiin.

Yliopistolla ensimmäisen viikon vapaaehtoisilla luennoilla käydessä on kuitenkin joka kerta löytynyt mukavia juttukavereita. Eilen multa kysyttiin, olenko kaksikielinen ja se oli mieletöntä! Tänään tapaan myös ekaa kertaa omat luokkalaiset, olen lähdössä tunnin päästä orientaatioon ja illalla onkin sitten film party, joka on myös uusia maisteriopiskelijoita varten. Huomenna ajattelin mennä eri teatteri societyjen pubi-iltaan ja pe-la societyt esittäytyvät. Eilen sain vihdoin lukujärjestykseni, en malta odottaa luentojen alkua. Ekan semesterin aikana mulla on sekä maanantai että keskiviikko vapaita, joten joudun odottamaan tiistaihin, että pääsen työntouhuun. Edit: Ei ookkaan, lukkaria päivitettiin. Molempina päivinä kuitenkin vain yhdet seminaarit, keskiviikkoinen tunnin mittainen.

Otan nyt ihan iisisti, viestittelen paljon kotiin, liikun omaa tahtiani. Ei ole mikään kiire ja mulla on kyllä luottavainen mieli, vaikka viikonloppuna itkeskelinkin koleaa oloa.

Ei tule olemaan enää niin kuin ennen

Kahden viikon päästä olen jo siellä. Tuntuu ihan kummalliselta: joka kerran kun ajattelen, millaiseen kouluun olen menossa, en taas saata uskoa sitä. Elämä on aika mieletöntä. Luulin ettei näin pitänyt tapahtua, ei ainakaan minulle, mutta silti juuri näin kai asioiden kuului sittenkin mennä. Mitä vuodet tuovat tullessaan? En tiedä, en haluakaan tiedä: edessä on taivaallinen tuntematon.

Vietin taas sellaisen täydellisen kesän, vielä vähän täydellisemmän kuin viimeksi. Saunomista, vesisotaa, retkiä, leikkejä, rakkaita pieniä ja isoja ihmisiä. Rankan kesätyön jälkeen olen saanut levätä 1,5 kk kesäloman varjolla. Hämmentävää että minulla on lomaa. Olin sen tarpeessa. Ja olen niin onnellinen, kun tiedän että ensi kesäkin on tällainen samanlainen vaikka vähän erilainen.

Keväällä minua pelotti aivan hirveästi. Kaikki tuntui vieraalta, en tiennyt selviänkö. Nyt olen kerännyt voimia ja tottunut ajatukseen. Kyllä minä pärjään, olen aina pärjännyt. Vielä viimeiset ponnistukset, Suomeen jäävien tavaroiden kasaaminen ja mukaan tulevien ahtaminen laukkuihin.

Uusi elämä. Mutta tiedän, että minulla on ystävät ja perhe täällä ja saan sen tuen mitä tarvitsen. Jännittää, mutta niin sen kuuluukin.

"Lähtö tulee hypyn lailla! Yhtäkkiä kaikki on muuttunut, eikä lähtijä saa hukata minuuttiakaan, hän nyhtää teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estellä häntä taikka tulla mitään utelemaan; reppua selkään nostaessaan hän hyppelee, ja lopulta hän on tiellä, yks kaks rauhallisena kuin ties mikä vaeltava puu, jossa yksikään lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhjä suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myöhemmin aamulla ystävät heräävät ja sanovat: Hän on lähtenyt, syksy tulee."

- Tove Jansson

P.S. Kirjoitan nykyisin englanninkielistä elokuvablogia nimeltä Daughter of Rambow; sen parissa olen yrittänyt olla hieman aktiivisempi, mutta katsoo nyt mitä tulee. Luulen, että ehkä jossain vaiheessa tämäkin blogi aktivoituu, kun kaipaan äidinkielellä kirjoittamista.

Opetella downshiftaamaan

Mulle ei just nyt tapahdu oikein mitään, mutta juuri nyt se taitaa olla positiivinen juttu. Rauhoittumista. Pysähtymistä. On ollut vaikeaa ja nyt on meneillään kasvun paikka. Siksi mä tänään vaan katselen piirrettyjä ja kuuntelen uutta musiikkia. Meilyr Jones on ihana.


On ihan okei olla saamatta mitään aikaan.

Ajatuksia olemisesta, elämisestä ja muistoista

Joskus tuntuu, että aika pysähtyy eikä mitään jää käteen. Olen pikkuhiljaa saanut kellot taas kääntymään eteenpäin, mutta sitten törmätään uuteen pelkoon: mitä jos aika kuluukin liian nopeasti ja putoan kyydistä?

Aloitan syksyllä yliopistossa King's College Londonissa. Tutkintoni kestää kolme vuotta eli valmistuessani kandidaatiksi olen himpun verran alle 23-vuotias. Maisterin samassa koulussa voisi suorittaa vuodessa kokopäiväisenä opiskelijana. Alan pikkuhiljaa haaveilla jo maisterivuodesta KCL:ssä; kun puhuttiin siitä, äitini sanoi ”ehkei sillä ole väliä heti valmistumisen jälkeen, mutta viisikymppisenä se on iso etu”. Jos jatkaisin suoraan opintoja, maisterinpaperit saisin jo 24-vuotiaana.

Olen opportunisti. Kun aloitan viimeisen undergrad-vuoteni, olemme saaneet päätökseensä nettisarjamme. Olen juuri nyt elämäni isoimman ja siisteimmän proggiksen edessä, joka on suuren suuri plussa CV:hen. Joskus vitsailin, että ”everything I do I do for my CV”. Se alkaa olla pitkä. En tiedä mikä siinä on, mutta tuollaiset asiat tuntuvat vain loksahtelevan elämässäni.

Mutta kulutanko itseni loppuun, haukkaanko liian isoja paloja? Olin hyvin lähellä loppuunpalamista viime kuukausina. Nyt tuntuu, että syvimmän pudotuksen jälkeen aletaan olla voiton puolella. Joskus mietin arvostanko itseäni vain silloin, kun minulla on meneillään Suuria Projekteja ja olen liikkeessä, ”näyttää kiireiseltä ja seksikkäältä”. Ehkä en vain uskalla pysähtyä.

Nyt siis minä harjoittelen arvostamaan itseäni ilman kaikkea ylimääräistä härpäkettä – ja pysähtymään. Viime vuonna tuntui, ettei käteen jäänyt oikein mitään muistoja. Nyt minä otan niistä kunnolla kiinni. Tulen tarvitsemaan niitä.

Mummolassa käydessäni sain edesmenneen pappani vanhan filmijärkkärin. Sisällä oli filmiä, niin siistiä nähdä mitä kuvia sieltä löytyy. Nyt kamerakokoelmani luku kasvoi neljään. Sen huomioon ottaen valokuvaan nykyään aivan liian vähän. Postissa tuli tänään filmiä sekä uuteen kameraan että polaroidiin: odotan innolla uudella kameralla leikkimistä, sen hetkellisyyttä ja yllätyksiä.

Keskiviikkona olin kolmannella Walk The Moonin keikallani. Mieletön fiilis, että ensi kerran näen ko. bändin varmaankin Lontoossa. Muistamisen arvoisia hetkiä. Muita kuvia, jotka ilahduttavat juuri nyt: ystäväni sohvalla kaikkien meidän eläintemme ympäröimänä. Erään teatteriproduktion työryhmäläisten kasakuva. Siitä kuvasta näkyy onni, jota koimme sinä päivänä. Darraa on paras potea ystävien ympäröimänä. Läheisyys on kaunista.

Jos minä tekisinkin asioita muistojen takia. Niiden pienien hetkien, jotka antavat voimaa. Kun tietää olevansa arvokas: kun kaveri tarjoaa siideriään ja tietää sanomatta, milloin on aika taas ojentaa tölkkiä minulle, kun halatessa huokaistaan ”miten me pärjätään ilman sua”, kun ei tarvitse sanoa mitään, vaan voi pitää vaan kaveria kädestä kiinni, kun lapsi haluaa antaa lahjaksi jalkapallokorttinsa. Silloin ei ole kysymys onnistumisesta vaan olemisesta.

Lupaan tulla takaisin